Uutiset - NewsOnko metsästysperinteillä arvoa? // Are hunting traditions worthy?22.01.2023
Hirvijahdin alku, hirvipäällikön alkupuhuttelu, passien jako ja lähtö metsään. Koiran irtilasku ja sitten jännitetään. Löytyykö hirviä, ja jos, miten koira toimii. Koiranohjaaja on aina isossa roolissa; nuorelle koiralle halutaan antaa aikaa, sen pitää oppia pysäyttämään hirvi; koira ei saa ajaa, siksi liikkuvaa hirveä ei hirvikoiran edestä yleensä haluta ammuttavan. Koiran pitää etsiä ja pysäyttää hirvi itsenäisesti ja se taito ei synny tyhjästä. Etelässä on vielä lisähaasteena vahva sorkkakanta peurojen ja kauriiden (ja osin villisian) muodossa; koiran pitää pysyä hirvikoirana! Ja vielä koiran pitäisi tehdä työtään yhteistyössä ohjaajansa kanssa; tulla kutsusta luokse ja olla kohtuudella lähestyttävissä kaadolla. Korian pitää olla tottunut laukauksen ääneen ja olla tieteýsti myös hyvässä ruumiillisessa ja henkisessä vireydessä. Ja kaikkea tätä ohjaaja edistää ja valvoo hirvijahtikauden ulkopuolella, koko sen uran, joka voi olla toistakymmentä vuotta. Meillä on kansallisten koirarotujen joukossa karjalankarhukoira, joka toimii vallan mainiosti myös hirvellä, vaikka sen ovat suosiossa syrjäyttääneet jämtlanninpystykorva ja norjanharmaa. Yhtä kaikki, parhaimmillaan sitkeitä työskentelijöitä ja aivan korvaamattomia tekijöitä 2020-luvulla, kun miesajoon ei enää saada joka paikassa riittävästi porukkaa. Hirvikannan säätely metsästyksellä on aivan olennaista paitsi maa- ja metsätaloustuhojen ja liikenneturvallisuuden näkökulmasta, mutta myös maaseudun yhteisöllisyyden näkökulmasta. Se tarjoaa mahtavan tilaisuuden olla sosiaalinen, kulkea luonnossa, uurastaa, raahata ruhoa suonlaidalta, nylkeä, opetella hyödyntämään koko eläin. Peurajahdissa työnsankari on mäyräkoira. Etenkin lumisina talvina ne tekevät huikeita suorituksia hakiessaan ja ajaessaan (peura- ja kaurisjahdissa ajaminen on jopa suotavaa, että eläimet saadaan liikkeelle) peuroja, joita on paikoin todella runsaasti. SRVA-tehtävien listaus sen kertoo meidänkin seurassa. Metsästyskoiran elämä ei ole turvallista; etelässä joku tie on aina lähellä. Maastossa voi sattua ja tapahtua; oksa rintakehästä sisään tai tassut menevät rikki kovalla hangella tai louhikossa. Virtaava vesi saa aikaan vaaranpaikkoja, jos riista menee joesta tai valtaojasta yli, mutta koira ei pääsekään. Onneksi on tutkat, joiden välittämän tiedon perusteella pyritään ennaltaehhkäisemään ja auttamaan ajoissa. Aina ei onnistuta ja menetys koko seurueen kumppanina, lasten kaverina, jääkaapin ylimmäisenä valvojana on valtava. Näin kävi meidänkin seurueelle tällä kaudella, kevyet mullat, Aku♥️ Suurpetojen kannanhoidollisen metsästyksen mahdollistava lakialoite on valiokuntakierroksella. Toivottavasti Metsästäjäliiton lausunto edesauttaa asioiden saamista järkevämmälle tolalle. Valitusoikeus pitäisi olla vain paikallisilla, tai edes jollakin konkreettisella tavalla alueeseen kiinnittyneillä ja mahdolliset valitukset (kunnon maksua vastaan!) pitäisi pystyä käsittelemään ennen kauden alkua. Jos valituksille on lainmukaiset perusteet, sittenhän jahti peruuntuu, mutta jahdin ei pidä peruuntua siksi, ettei prosessia ehditä hoitamaan! Tänä vuonna olen käsitellyt omat kaatoni pääosin itse - kiitos kavereille avaus-, veto-, nylkemus- ja leikkuuavusta, kauriissakin on aika paljon tekemistä. Varsinkin kun haluan ottaa talteen myös koiranruokaa. Kyttäys- eli vahtimisjahti on erinomainen tapa harjoittaa valikoivaa metsästystä. Kaatokiintiössä on annettu sekä ikään että sukupuoleen perustuvat luvut, ja kytiksellä se onnistuu. Tässä vaiheessa kautta pukit ovat jo tiputtaneet sarvensa, tunnistus ei ole enää helppoa. Niinpä olin taas kyttäämässä, mutta näkyvyys häipyi usvan laskeuduttua peltoaukealle, enkä enää nähnyt riittävästi - joten menin siitä sitten kuntosalille. Perinne sekin! Yritän tässä siis - erinomaisen pitkällä kiertotiellä tosin - sanoa, että yhteiskunta tarvitsee metsästystä. Se tuo paitsi maksujen muodossa rahaa, mutta ennenkaikkea, todella merkittävän talkootyön muodossa kannanhoitoa, SRVA-toimintaa, yhteisöllisyyttä kyliin, harrastajille mahdollisuutta irrottautua arjesta, metsästyskoirille sellaista tekemistä, johon vaistokin niitä ohjaa. Kyllä, metsästysperinteillä on arvoa - joillekin meistä valtavasti, elämäntavaksi asti ja osalle erinomaisena harrastuksena, joka tuo myös lihaa ruokapöytään. 
Stalking pays off!!
Kyttäyksen tulos!!
Mostly I am hunting deer; white-tailed and roe deer. I am lucky to be a member in a club with wonderful dogs, whose owners work all-year-round to make sure their dogs are ready for the season. They train their dogs´ (and their own, as well 😁) physical condition, obedience and co-operation. The breeder has done his/her part in choosing the parents; usually you will get a decent hunting dog, if you choose your breeder wisely. Once you get a puppy, the ups and dows of owning a hunting dog begin. Even if the training goes well, they may get sick, hurt themselves, get scared of something, and I have not even begun to mention busy roads, getting kicked by a moose or dronwing in icy waters. I still remember what it felt like watching my Finnish hound cross a busy road on my Tracker app... It has become challenging to find enough people for a drive hunt, we definitely need dogs - and they should get the appreciation they have earned. In our hunting bag quotas there are spesific number of males/females and adults/young animals. When stalking, you have adequate time to choose what to shoot, and it is likely to be a good, clean kill - so I am definitely rooting for stalking. You can ofcourse choose not to eat meat at all, but when you choose to eat it, someone needs to either keep domestic animals for meat, or hunt. Hunting with a dog is in my opinion the best way to get meat, and at the same time so exciting! Since I don´t have a suitable dog for deer hunting, I like to go stalking on my own. I have been sitting at high seats plenty of hours, but occasionally I do have something to show for it! |
Monna´s Story (FI)